Lapsen kehoitsetuntoa kannattaa vahvistaa jo varhain

”Näkyvää sukupuolielinten esittelyä ilmenee aina keväisin… ja pyyntöjä kaverille näyttää omiaan. Yritän kertoa, että ihmiset eivät yleensä näyttele niitä julkisesti vaan se on vähän sellainen yksityisasia.”

 

”Se on normaalia. En puutu tilanteeseen, mikäli ei ole siihen tarvetta. En varsinkaan tee siitä mitään numeroa. Jos tilanne vaatii toimenpiteitä niin teen ne mahdollisimman hienovaraisesti ja lapsia kunnioittaen.”

Ammattilaisilla on harvoin koulutusta kohdata lasten seksuaalisuutta. Asiat opitaan työkavereilta ja ajan myötä myös lapset opettavat.Vanhemmatkin ovat usein tietämättömiä siitä, mikä on normaalia ja milloin pitää huolestua.

Se, miten aikuinen suhtautuu ja puhuu näissä tilanteissa, voi vaikuttaa paljon lapsen käsitykseen muun muassa siitä, saako omasta kehosta olla iloinen ja ylpeä.

Kyselyssämme kahdeksan kymmenestä varhaiskasvattajasta totesi, että heidän ryhmässään on lapsia, jotka pyrkivät näyttelemään sukupuolielimiään.

Aikuinen voi myös kauhistua ja pelästyä. Herää monenlaisia kysymyksiä: Onko tämä normaalia? Onko tämä vahingollista toisille? Onko lapsi kokenut pahaa?

Aikuisella voi myös herätä muistoja omasta lapsuudesta; kun hän pyllisti tai näytti paikkojaan muille. Muistot voivat sisältää ahdistusta, vihaa tai häpeää. Silloin on erityisen vaikea suhtautua neutraalisti ja asiallisesti.

”Pippelin ja pimpin näyttely kuuluu lapsen kehitykseen, ja todetaan yleensä, että lapset on erilaisia, mutta pidetään mieluummin ne housut jalassa.”

 

”Totean esim. no niin nyt on pippelit nähty, laittakaahan housut jo jalkaan.”

 

Perinteinen seksuaalikasvatus oli usein sitä, että aikuinen kauhistui, vihastui ja kielsi tiukasti tällaiset teot. Aikuisen voimakas reaktio on lapselle viesti, ettei hän voi puhua, kysyä tai turvata aikuisiin, jos on kyse alapääasioista. Näin ollen teot ehkä jatkuivat mutta salassa ja vailla aikuisten turvaa.

Toisaalta myös mahdolliset kaltoinkohtelutilanteet jäivät aikuisten tietämättömiin. Lapset oppivat herkästi häpeän ja tabun.

”Wc:ssä lapset usein tutkivat sukupuolielimiään ja niistä jutellaan aivan luonnollisina asioina. Ei tehdä asiaa salaiseksi. Kun lapsi huomaa, että aikuiselle se ei ollutkaan mikään erikoinen asia, lapset suhtautuvat asiaan luonnollisesti.”

 

”Seuraan tilannetta ja miten toiset lapset reagoivat. Toivon ja haluan, että jos se menee “yli” hyvän maun ja normaalin käytöksen, ohjaan lasta toisiin leikkeihin.”

Aikuinen opettaa normit ja sopivuussäännöt. Tämän voi tehdä rauhallisesti ja empaattisesti.
Lapselle kerrotaan mikä on tapana ja sopivaa, missä ja milloin. Tärkeää on tehdä se ilman häpeän ja kiukun viestejä.
Aikuisen tulee myös turvata jokaisen lapsen yksityisyyttä ja rajoja. Jos leikki on liian raju tai lapset riehaantuvat, aikuisen on osattava kieltää ja puhua asiasta.

Varhaiskasvattajat tarvitsevat koulutusta siihen, miten näihin seksuaalisen minäkuvan ja kehityksen kannalta herkkiin tapahtumiin suhtaudutaan.

Tutkimuksessamme varhaiskasvattajat olivat suurelta osin hyvin tietoisia siitä, miten paljasteluleikkeihin tulee suhtautua. Osa kuitenkin oli tietämättömiä ja ahdistuneita. Usein ei tiedetty eroa normaalin ja huolestuttavan välillä. Se tieto on tärkeää seksuaaliterveyden suojaamisessa ja tukemisessa.

Pieni lapsi opettelee, mikä on sallittua ja sopivaa missäkin tilanteessa, esimerkiksi voiko olla alasti vai ei.
Kehoitsetuntoa voidaan ja kannattaa vahvistaa varhain. Pienten lasten iloa ja ylpeyttä itsestä tulisi suojata niin, että aikuisenakin voisi tuntea samoin: olla tyytyväinen itseensä ja juuri omanlaiseen kehoonsa.

Varhaiskasvattajien ohjeissa ja koulutuksessa sekä paikallisissa varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa tulee välttämättä näkyä myös seksuaalikasvatus.

Artikkeli julkaistu Turun Sanomissa 4.3.2017