Väsynyt, mutta onnellinen vanhempi?

Onnellisuuden olettamus tai pyrkimys siihen voi olla jopa vaarallinen. Siinä missä vanhemmuus voi tuoda paljon onnellisuutta, se erittäin todennäköisesti tuo mukanaan myös ison joukon monia muita tunteita ja tilanteita, joissa onnellisuus ei ole päällimmäisenä. Silloin myös pyrkimys jatkuvaan onnellisuuden tunteeseen on mahdoton tavoite.

Hyvinvoiva vanhempi itse asiassa pystyy tuntemaan monia tunteita ja reagoi tilanteisiin erilaisilla tunteilla. Yhtenä esimerkkinä: kun lapsi itkee, on tavallista tuntea huolta, turhautumista, ärtymystä tai väsymystä. On silti tavallista tuntea myös syyllisyyttä näistä niin kutsutuista negatiivisista tunteista suhteessa lapseen. Kuitenkin vaatimus olla vaikkapa aina kiitollinen tai onnellinen lapsen itkusta on täysin kohtuuton.

Lähtökohtaisesti ymmärrämme, että vanhemmuus on varsin monimutkaista ja monin osin haasteellista. Mutta juuri vanhemmuuden suhteen saatamme vaatia itseltämme mahdottomia – miksi en ole jatkuvasti onnellinen?

Onnellisuus tunteena on ylipäätään aika monimutkainen. Syvempään onnellisuuteen tarvitaan esimerkiksi vaikeuksien voittamista ja haasteista selviytymistä eli merkityksen kokemusta. Vanhemmuudessa syvempi onnellisuus syntyykin usein suhteessa siihen, että nyt tässä hetkessä lapsi on tyytyväinen, lapsi nukkuu, lapsi oppii, lapsi nauraa – monena muuna hetkenä tapahtuu jotakin vastakkaista. Onnellisuuden hetket syntyvätkin ristiriitaisesti usein juuri silloin, kun niitä ei ole odottanut.

Lapsi saattaa sanoa, että “tämä ei ole hauskaa” – ehkä vanhemman vastine samalle ajatukselle on “en ole onnellinen”. Usein siirtymä vanhemmaksi ei ole helppo. Aiemmin ihminen on voinut elää paljon enemmän minäkeskeisesti, kun taas vanhempana keskipiste siirtyy enemmän lapseen. Samalla voi tapahtua siirtymää elämyksellisyyden sijaan merkityksellisyydestä koettavaan onnellisuuteen.  

Tutkimusten mukaan läheiset ihmissuhteet ovat hyvinvoivan tai “onnellisen” elämän avaimia. Vanhemmuus tarjoaa tällaisen erityisen ihmissuhteen, joka tuo valtavasti mahdollisuuksia kasvuun ja joustavuuteen. Vanhempana emme voi valita lapsemme temperamenttia tai erityisyyksiä emmekä kaikkia hänen kasvuunsa vaikuttavista olosuhteista, eikä lapsi voi valita vanhempaansa. Ja silti juuri tässä suhteessa koetaan suurta rakkautta – juuri meidät on annettu toisillemme opettamaan syvempää merkityksellisyyttä ja jakamaan yhdessä arkipäivän iloja ja murheita.

Näyttää myös siltä, että vanhemmuus voi hiljalleen kasvattaa taitojamme ymmärtää itsellemme tärkeitä arvoja ja asioita, jotka todella tekevät meidät onnelliseksi. Silloin välitämme vähemmän myös sosiaalisista normeista. Kun tunnemme itseämme paremmin ja hyväksymme erilaisia tunteita ja puolia itsessämme, pääsemme lähemmäs myös onnellisuuden ydintä. Eri ihmisille erilaiset asiat tuovat onnellisuutta. Voimme myös huomata itse muuttuvamme ja haluammekin eri asioita kuin ennen – aikaisemmin onnea toi kaukaiset lomamatkat ja nyt olisinkin mieluiten mökillä perheen kesken?

Tärkeää on muistaa, ettei mikään tietty elämäntilanne lähtökohtaisesti takaa onnellisuutta. Onnellisuus on useimmiten pienissä hetkissä, joihin voi opetella kiinnittämän huomiotaan. Juuri nyt kaikki on hyvin!
 

Kysymyksiä: 

• Miten määrittelen onnellisuuden? Ajattelenko, että siihen tulisi pyrkiä? 
• Milloin olen ollut viimeeksi onnellinen? Miltä se tuntui? Missä se tuntui?  
• Onko onnellisuus ollut ajanjaksoja elämässäni vai yksittäisiä tapahtumia?  
• Olenko nyt onnellinen? Pitäisikö minun muuttaa jotain asioita, jotta olisin onnellisempi?

Onnellisuuden avaimia 

• Hyvien asioiden ja onnistumisien huomaaminen, omien ja toisten
• Vaikeiden tunteiden hyväksyminen osana vanhemmuutta 
• Kiitollisuuden harjoittaminen 
• Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen 
• Tyytyväisyys läheisissä ihmissuhteissa  
• Avun pyytäminen/vastaanottaminen läheisiltä tai ammattilaisilta