Mies sanoo, ettei enää ole rakastunut - onko mitään tehtävissä?
Ollaan oltu yhdessä 8 vuotta, naimisissa 5 vuotta. Meillä on 4-vuotias lapsi ja olen raskaana yli puolen välin.
Reilu vuosi sitten meillä oli pieni kriisi, kun mieheni sanoi ettei tiedä onko enää rakastunut. Se sai minut hereille, että en voi vain olettaa, että mieheni ajattelee samalla tavalla kuin minä; ollaan yhdessä loppuelämä ja vaikeuksista selvitään. Päästiin kriisin yli ja aika nopeasti oltiin taas rakastuneita ja onnellisia, mutta emme kyllä käsitelleet kaikkia tunteita tai keskustelleet sen syvemmin meidän kriisistä, mikä tietysti oli virhe. Nyt mieheni sanoi pari viikkoa sitten että hän tuntee taas samoin. Hän ei tunne olevansa rakastunut ja hän haluaisi erota. Hänestä olen kuin kämppis ja hän miettii. että onko jäänyt elämästä paitsi kun on aina ollut parisuhteessa ja hän oli vain 23 vuotias kun mentiin naimisiin.
Lisätäkseni tähän, miehen äiti sairastui vakavasti nyt syksyllä ja hän oli lähellä kuolemaa, mikä oli kova paikka miehelleni sillä hänen äitinsä asuu ulkomailla ja emme näe häntä usein. Mies sanoo kuitenkin että hän oli onnellinen ja rakastunut kun päätettiin kesällä kokeilla toista lasta ja hän oli iloinen kun tulin raskaaksi. Itse huomasin, että hän on noin kuukauden ollut etäisempi ja hiljaisempi, mutta ennen sitä kaikki vaikutti olevan hyvin, vaikka hän sanoo ajatelleensa tätä jo pidemmän aikaa.
Mieheni on luvannut antaa minulle mahdollisuuden vielä ja hän ei ole lähdössä nyt, kun olen raskaana. Hän ei silti haluaisi pariterapiaan, koska hänestä meillä ei ole sen suurempia ongelmia, vain hänen tunteensa ovat kadonneet. Tällä hetkellä minä siis yritän elvyttää meidän suhdetta muun muassa antamalla hänelle tilaa, lukemalla parisuhdekirjoja ja oppimalla miten itse voisin kehittyä meidän suhteessa.
Minä teen aloitteen kaikkeen fyysiseen kontaktiin ja yritän aina välillä käydä keskusteluja meidän tunteista ja ajatuksista. Itse olen ihan rikki ja murtunut, mutta näen tämän vielä kriisinä jonka yli voidaan päästä, jos tehdään töitä. Meillä ei aikaisemmin ole ollut ongelmia parisuhteessa, vaan me ollaan koettu paljon vaikeuksia muuten elämässä (ostettiin omakotitalo joka olikin sitten homeessa, asuttiin sukulaisilla 2v siitä kun lapsi syntyi ja kunnes palasin töihin). Meillä on siis velkaa, tyhjä asuinkelvoton talo, maksetaan vuokraa ja oikeudenkäyntejä tulossa tammikuussa.
Ja kaiken tämän lisäksi rakenneultrassa selvisi että vauvalla on epäsäännöllinen sydämenrytmi, eli joudun jatkotutkimuksiin. Eli tässä on nyt vähän kaikkea samaan aikaan. Itse yritän jaksaa ja käydä läpi tunteita sekä meidän kriisistä sekä raskauden vaikeuksista. Haluan kaikin tavoin pelastaa avioliittomme koska itse olen vielä rakastunut ja onnellinen ja olemme kuitenkin rakentaneet niin upean elämän kaikkien vaikeuksien keskellä, että se on kamppailun arvoista.
Saan tukea ystäviltä ja perheenjäseniltä, ja mieheni on myös avautunut läheisilleen asiasta. Meillä on ollut pieniä hetkiä tässä parin viikon aikana kun huomaan, että ehkä hän ei olekaan luisumassa kauemmas, vaan hänellä on jokin elämänkriisi meneillä. Hän on kuitenkin vaitonaisempi välillä, ei yhtä iloinen ja leikkisä lapsemme kanssa ja en saa läheisyyttä ellen itse pyydä.
Olen kuitenkin jo nyt nähnyt hyvää tässä kriisissä koska se avasi silmäni siihen että meidän täytyy tehdä töitä suhteemme eteen. Emme usein keskustele tunteista tai muutenkaan meidän suhteesta ja miten voisimme kehittyä. Olen kuitenkin oivaltanut monta asiaa lukiessani kirjoja ja tajunnut, että minä haluan kehittyä. Olen esim. ollut aika riippuvainen miehestäni ja hän on enemmän menevä ja minä taas jumitun kotiin ja kaipailen häntä. Hän ei ole siis koskaan ollut kaksi yötä yksin lapsen kanssa, olen korkeintaan ollut yhden yön poissa kotoa koska kuvittelen kaipaavani niin paljon lastani ja miestäni etten voi olla kauempaa poissa. Olen siis aina huomioinut enemmän mieheni ja lapseni tarpeita, enkä omiani. Nyt kysymyksiini.
Voinko saada vielä korjattua meidän suhdetta vaikka hän ei vielä ole valmis yrittämään sen enempää? Olen ajatellut että ehkä hän jonkin ajan päästä huomaa, että hänenkin on tehtävä jotain, nyt en voi vaatia sitä häneltä. Olen myös miettinyt, että voinko päättää jonkun tietyn ajan, että jos asiat ei siihen mennessä ole menneet parempaan suuntaan niin yritän taas, jos hän suostuisi pariterapiaan tai johonkin parisuhdekurssille? Olen valmis antamaan kaikkeni tämän avioliiton eteen ja vaikka vaikeudet ja raskauden tuoma väsymys ja huolet painaa niin en silti halua luovuttaa.
Asiantuntija vastaa
Kiitos kysymyksestäsi.
Kerrot monenlaisista perhettänne ja parisuhdettanne kuormittavista haasteista viimeisten vuosien aikana. Erityisesti koet haastavana sen, että kumppanisi on kertonut tunteidensa hiipuneen, niin, ettei hän koe olevansa rakastunut vaan pikemminkin toverillisessa ystävyyssuhteessa kanssasi. Kerrot näkeväsi tämänhetkisen tilanteenne parisuhdekriisinä, josta olisi mahdollista päästä yli.
Vastauksessani koitan jäsentää kaikkea kertomaasi, sillä nähdäkseni moni kertomasi asia jo itsessään kuormittaa perhettänne vaikuttaen jaksamiseenne, keskinäiseen yhteyteenne ja tunteisiinne. Usein mielessä taustalla vaikuttavat, kuormittavat tekijät ikään kuin “lukitsevat” tunnepuheen taka-alalle ja ihminen alkaa toimia suoritusmoodissa. Yksilön toimintaa ohjaa silloin jokapäiväistä selviytymistä tukevat käytännön tekoihin ja toimintaan liittyvät asiat. Tunteet painetaan unohduksiin tai myöhemmin käsiteltäviksi, ajattelematta, että tukahdetutkin tunteet ohjaavat toimintaa joka tapauksessa monella tavoin.
Teillä on pieni lapsi ja toinen tuloillaan. Raskauteen liittyy epävarmuus syntyvän lapsen terveydestä. Raskauteen, silloinkin, kun se on toivottu ja odotettu asia, liittyy monenlaisia epävarmuuden ja huolen tunteita. Teidän tilanteessanne raskauteen liittyvä huoli on realisoitunut myös käytännössä sikiön jatkotutkimusten myötä. Asian tunnekäsittelyn taustalla on myös kumppanisi kokemus oman äitinsä vakavasta sairastumisesta, johon liittyi menettämisen pelko. Vaikka kyseessä on kaksi erillistä terveyteen ja menettämiseen liittyvää pelkoa, vaikuttaa tilanne tunnetasolla teihin molempiin.
Lisäksi teillä epäonnineen asuntokauppa takana. Pettymys asuinkelvottomasta talosta, asumiseen liittyvät haasteet ja epäselvyydet sekä taloudellinen taakka kuormittavat teitä molempia. Ajattelisin, että teitä molempia kuormittaa pelko tulevasta, jonka näen mahdollisesti jopa päällimmäisenä syynä kumppanisi vetäytymiseen ja toisaalta sinun kertomaasi riippuvuuteen hänestä.
Olette haastavassa tilanteessa – arki pitää saada sujumaan 4-vuotiaan kanssa. Samalla mielessä on ajatuksia siitä, millaiseksi tilanne muodostuu, jos tulevan vauvan terveydessä on haasteita. Mietin, oletteko saaneet mitään tietoa siitä, mitä sikiön epäsäännöllinen syke saattaa tarkoittaa? Onko teillä molemmilla ollut mahdollisuutta keskustella asiasta neuvolassa tai muun asiantuntijan kanssa? Oletteko lukeneet tai onko teillä muuta kautta kertynyttä tietoa asiasta? Onko teillä molemmilla mahdollisuus osallistua, kun menet jatkotutkimuksiin? Entä miten olette keskenänne käsitelleet asiaa?
Toinen asia, joka minua mietityttää on, kuinka isoa taakkaa kumppanisi kantaa epäonnisista talokaupoista, veloista ja tulevista oikeudenkäynneistä. Lapsenne on nyt 4-vuotias, joten jos hahmotan aikajanaa oikein – sanot teidän asuneen kaksi vuotta lapsen syntymän jälkeen sukulaisilla – on tämä epäonninen talokauppa tapahtunut jo ennen lapsenne syntymää. Millaisia elämäntoiveita ja unelmia tuohon vaiheeseen liittyi? Uusi talo, vauva, perhe-elämä…. kunnes homevaurio pakotti teidät luopumaan kaikesta. Et tarkemmin kerro, miten asian käsittely on edennyt, mutta jäin miettimään, voiko miehesi vetäytyminen jollain lailla liittyä näihinkin tapahtumiin.
Huolten ja epätietoisuuden käsittelyssä olemme kaikki erilaisia. Kysymyksesi perustella vaikuttaa siltä, että sinä olet aktiivinen ja ratkaisuja etsivä, kun taas kumppanisi saattaa käsitellä omia pelkojaan ja huoltaan vetäytymällä. Parisuhteessa tilanne on aika tavallinen. Kehottaisinkin teitä yhdessä pohtimaan sitä, miten kaikki elämässänne tapahtuneet asiat teihin yksilöinä ovat vaikuttaneet. Onko kumppanillasi ollut mahdollisuutta käsitellä äitinsä sairauden aiheuttamia tunteitaan avoimesti? Entä miltä hänestä on tuntunut, kun talokauppa epäonnistui? Entä sinusta? Oletteko te molemmat vain toimineet ns. ”selviytymismoodissa” – suorittaneet, tehneet ratkaisuja, päätöksiä, joita on ollut pakko tehdä, unohtaen tunteet?
Kuten itse sanot, olette kokeneet paljon ja vaikeita asioita yhdessä nuorena parina ja nuorina vanhempina. Onko mahdollista, että teillä ei ole arjen haasteiden keskellä ollut mahdollisuutta nauttia toistenne seurasta ja perheestänne huolista vapaana? Entä onko teillä ollut mahdollisuutta turvalliseen, intiimiin läheisyyteen asuessanne sukulaisten luona – ja pienen lapsen vanhempina?
Kerrot kumppanisi pohtivan, onko hän jäänyt elämästä paitsi, kun on aina ollut parisuhteessa. Koet itse olevasi riippuvainen hänestä toisin kuin hän sinusta. Ajattelen, että näissä sanoissa piilee tärkeä viesti. Kyse on tasapainosta omien, yksilöllisten tarpeiden ja parisuhdetarpeiden välillä. Tasapainon löytäminen on usein haastavaa pikkulapsiperheissä – teillä on lapsiperhearjen lisäksi muuta kuormittavaa taakkaa.
Näkisin, että te hyötyisitte ulkopuolisesta tuesta parisuhdettanne kuormittaneiden taakkojen käsittelyssä. Keskustelkaa mahdollisuudesta hakeutua oman asuinalueenne parisuhdeneuvontaan. Maksuttomana palvelua tarjoaa kirkon perheneuvonta, joka on avoinna kaikille vakaumuksesta riippumatta. Oman alueenne perhekeskuksesta saatte myös tukea perheellenne, lisäksi alueellanne saattaa toimia myös järjestölähtöisiä palveluja.
Voitte myös varata ajan maksuttomiin palveluihimme yksin tai yhdessä.