Minulla on haastava elämäntilanne...
Minulla on haastava elämäntilanne muutenkin (eropohdintaa, alle 2-vuotias lapsi, ei työsuhdetta, hoitovapaalla joten omat tulot pienet), mutta haluaisin kysyä ensisijaisesti suhteesta omiin vanhempiin eli lapsen isovanhempiin. Olen tarvinnut ja edelleen tarvitsen äitini apua lapsen hoidossa, jotta omat voimavarani pysyvät kohtuullisina. Minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus, nyt tilanne alkaa olla normaalimpi sen suhteen. Äitini kanssa kommunikointi on kuitenkin vaikeaa. Hän auttaa käytännön asioissa, osin mielelläänkin. Mutta siitä ei pysy puhumaan, mitä hän haluaa tai jaksaa tehdä, mitä ehkä ei, ja mitä minä toivon/en toivo hänen tekevän. Olen yrittänyt ottaa asioita puheeksi, puhunut itse rakentavasti, välillä hermostunutkin ja korottanut ääntä kun minua ei kuunnella. Osaongelma on erilainen suhtautuminen veljeeni ja hänen perheeseensä vs. minuun. Veljeni perhettä on kiva auttaa (keskiluokkainen lapsiperhe, jonka ongelmat harrastuskyydityksiä ja arjen palapelin sumplimista). Minun ongelmat ovat huonoimmillaan/yksinkertaisimmillaan sitä, että saan ruokaa, unta, tai pääsen käymään terapeutilla. Minun auttamiseni ei ole äidille ilmeisesti yhtä kivaa, palkitsevaa, tms, ja hänellä ei riitä empatiaa silloin kun vointini on huono ja eniten tarvitsisin ihan vain kuuntelua. Silloin olen jäänyt eniten yksin, kun olen esittänyt avuntarpeen ja se on torjuttu sekä äitini että puolisoni taholta. Olen siis jo pienenä oppinut pärjäämään itsenäisemmin kuin nuoremmat sisarukseni, ja olemaan ”kiltti”, koska olen vanhin lapsi. Vaikeimmissa tilanteissa olen jäänyt aina yksin, lukuunottamatta nyt ammattiapua synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Luulen, että tässä on kyse ylisukupolvisista vanhemmuuden tavoista, siitä että äitini ei itse ole tullut kuulluksi vaan on enemmänkin joutunut suorittamaan asioita (kotitöitä lapsena, myöhemmin opiskelut ja ura). Häneen on myös suhtaiuduttu eri tavoin kun veljeen tai pikkusisaruksiin. Luulen myös, että parisuhteen ongelmistani osa pohjaa tähän, että puolisoni heikot puolet ovat samoja kuin äitini (ura- ja suorituskeskeisyys, tunteista ei voi puhua tai niitä ”ei ole”, varsinkaan kielteisiä, avuntarve on heikkoutta ja heikkous on huonoutta). Äitini ja puolisoni ovat mukavia, kun minulla on kaikki hyvin, jos ei ole, näihin suhteisiin tulee ongelmia joista minä kärsin, he eivät. Miten jaksaisin äitini seuraa, jotta hän voisi olla lapseni kanssa (he molemmat pitävät siitä), ja saisin samalla käytännön apua? Miten ottaa vastaa sopivasti käytännön apua, niin että minä itse kuitenkin pysyn päätösvallassa omasta elämästäni? Etenkin, miten selviytyä niistä vaikeimmista hetkistä, jolloin minun yhä kuuluisi ilmeisesti jaksaa olla pärjäävä ja kiltti, ja äitini empatia häviää? Toiveeni olisi löytää työ, hoitaa lapsi yksinhuoltajana tai jaetusti puolisoni kanssa, löytää itselle ja lapselle asunto ja pystyä taloudellisesti asumaan siinä. Elämässä siis aika monet palikat ovat pois kohdiltaan ja tuntuu hyvin epävarmalta. Koulutus minulla on, mutta alalla työnäkymät eivät kovin hyvät ja nyt olen ollut pois työelämästä.
Asiantuntija vastaa
Hei!
Kiitos kirjoittamastasi kysymyksestä. Kuvaat hyvin, että juuri nyt elämässäsi on meneillään useampia isoja pohdintoja sekä muutos/kasvutarpeita. Tuon vastauksessani esiin erilaisia näkökulmia liittyen tilanteeseesi, voit poimia vastauksesta kohdat, jotka puhuttelevat sinua.
Kuulostaa, että olet koittanut tavoitella äidiltäsi hyväksyntää ja empatiaa tilanteessasi. Kuvaat, että olet oppinut saamaan sitä elämänhistoriassasi olemalla pärjäävä, helppo ja kiltti. Kuulostaa, että kun tarvitsisit eniten näkyväksi tulemista, kannattelua ja tukea, äitisi sekä puolisosi selät kääntyvät ja jäät yksin vaikeiden tunteidesi kanssa. Oletko pystynyt kuvaamaan kokemustasi äidillesi tai puolisollesi? Vai tuntuuko sinusta, ettei puheeksi ottaminen vie tilannetta mihinkään? Jos olet aiemmin kertonut tunteistasi, miten he ovat kertomaasi reagoineet? Haavoittuvuudet ovat osa ihmisenä olemista, niitä on jokaisella. On valitettavaa ja surullista, että kumppanisi ja äitisi suhtautuvat niihin heikkouksina.
On hienoa, että olet hakeutunut terapiaan ja saanut sieltä tukea ja ymmärrystä. Toisinaan terapiasuhde voi olla elämän ensimmäinen turvallinen ihmissuhde, jossa voi avata vaikeita tunteita ilman yksin jäämisen tai hylkäämisen pelkoa. Kuulostaa, että mahdollisesti terapia on lisännyt ymmärrystäsi siitä, millaisia ylisukupolvisia malleja havaitset läheisissä ihmissuhteissasi. On hienoa, että olet tullut niistä tietoiseksi, sillä se mahdollistaa myös muutoksen. Haitallisten ylisukupolvisten mallien katkaisu on myös yksi parhaista lahjoista, jonka voit antaa lapsellesi.
Jään pohtimaan, mitkä ovat vaikutusmahdollisuudet suhteessa äitiisi. Onko äitisi mahdollista muuttua empaattisemmaksi tai saada hänet ymmärtämään tunteesi? Haluaisit, että isovanhempi on lapsenlapsen elämässä, ymmärrettävästi. Pohdin sinun ja äitisi välisiä rajoja, miten niitä voisi asettaa sellaisiksi, että siinä olisi hyvä olla? On hyvä muistaa, ettet ole vastuussa äitisi tunnereaktioista, kun asetat hänelle rajoja napakan lempeästi suhteessanne. Onko sinulla muita, sinut itsenäsi hyväksyviä ihmissuhteita? On hyvä valita ympärilleen ihmisiä, keihin voit luottaa ja kenen seurassa voit näyttää myös haavoittuvaisia tunteita turvallisesti.
Onko mahdollista hyväksyä äitisi sellaisena kuin hän on? Voisiko ajatella siten, että hänen kanssaan ollaan tietyllä tavalla ja tasolla yhteydessä. Se voi toisaalta tarkoittaa sinun näkökulmastasi surutyön tekemistä, luopumista siitä, millaista äitiä olisit kaivannut ja tarvinnut. Äitisi isovanhemmuus voi kuitenkin olla riittävän hyvää ja toivottua lapsen kanssa oloa, vaikka se herättääkin toisinaan ristiriitaisia tunteita sinussa. On kuitenkin luonnollista kokea siitä pettymystä, jos toivoisikin syvällisempää yhteyttä.