Puolison 8-vuotias raivoaa, kun on luonamme
Olen ollut avoliitossa mieheni kanssa reilun vuoden. Hänellä on 8-vuotias poika edellisestä suhteesta ja poika on meillä satunnaisesti viikolla ja joka toinen viikonloppu 2 yötä. Itselläni ei ole lapsia. Heti alkuun minulle kävi selväksi että poika on isänsä lailla aika heikkohermoinen ja temperamenttinen, mutta satunnaiset raivokohtaukset eivät vielä horjuttaneet meitä. Nyt viimeaikoina tuo käytös on alkanut pikkuhiljaa pahentua ja en muista milloin viimeksi olisi ollut yksi päivä pojan kanssa jolloin hän ei olisi raivostunut jostakin. Riittää että häntä pyytää keräämään lelut tai jos vaikka hänen kaverinsa on pitänyt tulla kylään leikkimään mutta ei pääsekään. Emme voi myöskään pelata lautapelejä yms koska jos hän häviää niin alkaa nimittely ja raivoaminen. Hän käyttää myös väkivaltaa, lyö, potkii ja sylkee ja kun isänsä toruu niin poika huutaa usein että olet huonoin isä ikinä. Tämä tekee minut erittäin surulliseksi koska tiedän miten kovasti mieheni yrittää olla hyvä isä lapselleen. Olen itse erityisherkkä ihminen ja tämä käytös on saanut minut täysin tolaltani. Kun huutaminen alkaa, saan jonkinlaisen paniikkikohtauksen: kädet tärisee, sydän hakkaa tuhatta ja on vaikea hengittää. Kun poika on meillä, olen kokoajan jännittynyt ja ahdistunut kun odotan milloin raivokohtaus taas tulee. Pojalle tärkeitä on myös pleikkari- ja puhelinpelit. Hänellä on päivittäinen peliaika niihin mutta kun peliaika tulee täyteen ja pitää lopettaa niin raivo on taas valloillaan. Olen yrittänyt puhua miehelleni että pelit eivät ole hyväksi tässä muutenkin haastavassa yhtälössä mutta minun mielipiteelläni ei tunnu olevan painoarvoa enkä halua astua pojan vanhempien varpaille. Onhan se helppoa istuttaa lapsi ruudun ääreen kun itse hoitaa ruoanlaiton yms mutta seuraukset eivät ole kivat. Poika ei osaa tehdä mitään muuta itsekseen ja jos hän ei saa pelata niin märisee ja itkee että kukaan ei tee hänen kanssaan ikinä mitään. Kodinhoitojutut kuitenkin pitää hoitaa oli poika meillä tai ei. Olin huojentunut kun jokin aika sitten pojalla epäiltiin olevan adhd ja hän kävi toimintaterapiassa. Ajattelin että nyt saadaan jotain helpotusta tähän tilanteeseen. Kahden kerran jälkeen tuo adhd kuitenkin poissuljettiin ja terapia päättyi ja siitä lähtien on tilanne hiljalleen pahentunut. Pelkään mitä tapahtuu kun poika kasvaa isoksi ja jatkaa lyömistä ja raivoamista kun sitä ei saada kitkettyä pois näin pienempänä. Lisäksi olen ihan loppu näihin viikonloppuihin ja päiviin kun hän on täällä kun en vaan voi olla rentona. Poika osaa olla myös hyvin herttainen ja hän pitää minusta kovasti mutta silti raivon vallassa tekee ja puhuu mitä sylki suuhun tuo. Välillä olen miettinyt eroa, mutta rakastan miestäni kovasti. Olen osaltani tehnyt raivon tullessa kaikkea mitä keksin: yrittänyt puhua pojalle rauhallisesti, hermostunut ja huutanut, pitänyt häntä tiukassa halausotteessa niin kauan kuin potkii ja raivoaa, laittanut huoneeseensa rauhoittumaan yms. Mikään ei tehoa. Tuo oma hermostuminen on tietysti huono reaktio mutta välillä on pinna niin kamalan kireällä kun töiden jälkeen väsyneenä kuuntelet sitä huutoa ja raivoa tuntitolkulla. Mitä ihmettä pitäisi tehdä?
Asiantuntija vastaa
Hei, kiitos kysymyksestäsi. Jaan kysymyksesi kahteen osa-alueeseen, jotka toki ovat sidoksissa toisiinsa. Näen tässä toisaalta pojan käyttäytymisen ja sen, miten voisitte perheenä toimia ja toisaalta sinun jaksamisesi parisuhteessanne, sillä mainitset olevasi niin kuormittunut kaikesta, että olet pohtinut jopa eroa.
Lapsen käyttäytymiseen puuttumisessa tärkeää on toimia kotonanne johdonmukaisesti, selkeästi ja riittävän pitkäkestoisesti, jotta 8-vuotias ymmärtää, että reaktionne ei-toivottuun toimintaan on aina sama. Voi mennä useampi viikko, joiden aikana lapsi testaa aina uudestaan ja uudestaan raivoamisen seurauksia – pysykää yhdessä johdonmukaisina ja pitäkää kiinni sovitusta.
Kiinnittäkää huomiota päivärutiineihin. Kahdeksanvuotiaan koulupäivä on suhteellisen lyhyt, mutta voi silti olla kuormittava. Myös viikonloppuisin on hyvä suunnitella päivärytmi, joka ei kovin paljoa poikkea arkirytmistä. Säännölliset ruoka-ajat, runsaasti ulkoilua ja liikkumista ja riittävä, katkeamaton yöuni ovat tämän ikäiselle lapselle tärkeitä. On hyvä muistaa, että lapsi ei välttämättä viihdy ulkona yksin. Jos pojalla ei ole leikkikavereita pihapiirissänne, pleikka ja pelaaminen vetää puoleensa enemmän kuin yksin ulkona vaeltelu. Lapsen isä voisi ottaa vastuuta ulkoilusta pojan kanssa, jotta sinä voisit sinä aikana keskittyä omiin puuhiisi tai vai levätä.
Kysymyksestäsi ei käy ilmi, minkä ikäinen lapsi on ollut vanhempien erotessa, onko lapsen vanhempien välillä ollut vakavia erimielisyyksiä ja riitoja tai kuinka lapsen luonapito on isän näkökulmasta toiminut aiemmin. Lähes kaikki lapset reagoivat jollain tavoin vanhempien eroon ja toisinaan lapsi voi alkaa oireilla, vaikka erosta olisi kulunut jo aikaa. Kahdeksanvuotiaan lapsen käyttäytymistä arvioitaessa on tärkeää hahmottaa, mitä lapsen elämässä on tapahtunut. Onko lapsen turvallisuudentunne kärsinyt vanhempien riidellessä, onko lapsen kanssa keskusteltu vanhempien eroon johtaneista syistä, jotta lapsi ei syyllistä itseään asiasta, ovatko molemmat vanhemmat sitoutuneet olemaan puhumatta ikäviä asioita lapsen toisesta vanhemmasta tai uudesta kumppanista jne.
Lapset eivät aina ymmärrä aikuisten toiminnan perusteita samalla tavalla kuin aikuiset. Vanhempien uudet kumppanit voivat lapsen mielessä rikkoa toiveen perheestä ja vanhempien yhteenpaluusta. Lapsi saattaa myös kokea ristiriitaa siitä, että hän pitää isän uudesta kumppanista, kokien silloin toimivansa jollain tapaa äitiään vastaan. Toivon, että olette yhdessä miehesi kanssa keskustelleet lapsen kanssa avoimesti tunteista, joita syntyy, kun äiti ja isä eivät elä yhdessä – ja siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Hän saa olla vihainen ja surullinen, mutta hän saa olla myös iloinen siitä, että sinä olet nyt hänen elämässään myös tärkeä aikuinen. Tärkeää olisi, että lapsen äiti ja muut läheiset ovat omissa puheissaan samoilla linjoilla teidän kanssanne, eikä katkeruus väritä lapselle kerrottuja asioita kenenkään aikuisen suunnasta.
Koska mainitset, että lapsi on isänsä tavoin ”aika temperamenttinen ja heikkohermoinen”, tulee mieleeni, miten miehesi mahtaa käsitellä vaikeita tunteita ja pettymyksen kokemuksia? Onko hänellä tapana suuttuessaan puhua ikävään sävyyn tai syytellen, mököttää, huutaa tai raivota? Aikuisen esimerkki tilanteissa, joissa kuohuvat tunteet ottavat vallan, on erittäin merkittävä. Teidän kannattaa tarkkailla omia reaktioitanne lapsen raivotessa ja tukea toisianne pysymään päättäväisenä, mutta rauhallisena lapsen tunteiden äärellä. Kun huomaatte lapsen hermostuvan tai suuttuvan, sanottakaa asia. ”Huomaan, että sinä suutuit, kun piti kerätä lelut. Olet nyt vihainen.” Kun lapselle antaa viestin, että tunne on sallittu ja te olette huomanneet hänen olevan vihainen, lapsikin oppii ennen pitkää sanottamaan tunteitaan.
Voitte myös rauhallisesti toistaa lapsen suutuksissaan sanomia asioita. Lapsi raivoissaan: “Olet maailman tyhmin isä, vihaan sua” Isä rauhallisesti ja korottamatta ääntään: “Olen sinun mielestäsi maailman tyhmin isä ja sinä vihaat minua nyt, kun pyysin sinua keräämään lelut.” Näin lapsi saa viestin siitä, että hänet on kuultu ja että ikäviäkin asioita voi sanoa ääneen vanhemman suuttumatta tai pahoittamatta mieltään. Aikuinen antaa lapsen ymmärtää, että ottaa tämän tunteen vastaan rauhallisesti ja loukkaantumatta ja ymmärtää tilannekohtaisen suuttumuksen. Tunnekuohun laannuttua on helpompi pyytää anteeksi ja keskustella tapahtuneesta ilman kohtuutonta häpeän tunnetta.
Aikuinen, joka sanottaa omia tunteitaan toimii lapselle mallina. ”Tulin tosi iloiseksi, kun siivosit lelut” – kiitä ja palkitse lasta sanoin, vaikka kahden tunnin raivoamisen päätteeksi. Voitte myös kertoa lapselle niistä hetkistä, kun itse olette suuttuneet jostain. ”Silloin kaupassa tulin tosi vihaiseksi, kun en löytänyt etsimääni. Se oli minusta raivostuttavaa, mutta ymmärsin, että vaikka kuinka huutaisin, ei se mitään hyödyttäisi. Parempi olikin, kun kysyin myyjältä apua”. Samalla annatte ikään kuin ohimennen vinkin siitä, että on parempi pyytää apua, kuin raivota itsekseen. Seuraavan kerran, kun on lelujen keräämisen aika, voitte kysyä, haluaako lapsi apua. Joskus, jos raivoaminen alkaa, voi myös toimia humoristinen kysymys ”tarvitsetko apua raivoamiseen, voidaan vaikka yhdessä huutaa, mikä sinua suututtaa”.
Kerrot lapsen suuttuessaan lyövän, potkivan ja nimittelevän isäänsä ”huonoimmaksi isäksi ikinä”. Minulle tämä kertoo siitä, että lapsi on katkera ja vihainen isälleen. Kysyisinkin, kuinka paljon aikaa isä viettää pojan kanssa? Tekevätkö he kahdestaan asioita, jolloin sinä voisit levätä? Mainitset, että poika ei halua tai osaa tehdä mitään yksin – myös tämä viittaa siihen, että lapsi kaipaa huomiota. Ovatko pleikkari- ja puhelinpeliajat yhtenevät teidän ja pojan äidin kotona? Pelaako isä pojan kanssa pleikkaa tai onko peliaika tarkoitettu vain pojan yksipelaamiseen?
Temperamenttisen lapsen kanssa ennakoiminen on tärkeää. Miehesi voi ennen yhteistä pelihetkeä viettää aikaa pojan kanssa jutellen siitä, miten pelissä jokainen häviää joskus ja miten voisi häviöön reagoida. Ja kun isä sitten vaikka pleikkapelissä häviää, hän esimerkillisesti onnittelee voittajaa sen sijaan, että harmittelisi omaa tappiotaan tai surkuttelisi taitamattomuuttaan. Voitte myös valita enemmän sellaisia pelejä, joissa toimitaan yhteistyössä tai autetaan pelikaveria voiton tai palkinnon saavuttamiseksi.
Lapsen tulee myös voida ennakoida mahdollisia käyttäytymisestään johtuvia seurauksia. Kahdeksanvuotiaan kanssa voi hyvin keskustella siitä, mitä hän ajattelee omista raivareistaan – ja te aikuiset voitte vaikka kysyä, miten hän toivoisi teidän reagoivan, kun hän potkii ja sylkee. Mikä olisi pojan mielestä kohtuullinen seuraus? Voitte ehdottaa eri vaihtoehtoja, joista valita. Samalla on tärkeää sopia, miten huomioitte, kun hän toimii oikein. Miten huomioitte asian, jos hän ”vain” huutaa ja sanoo olevansa raivoissaan, mutta muistaa olla potkimatta. Tai jos hän peräti vain sanoo, että nyt suututtaa. Samalla voitte vaikka sopia, että jos päivä /kaksi päivää /viikko sujuu ilman yhtäkään raivaria, niin poika saa vaikkapa jotain etukäteen sovittua kivaa palkinnoksi tai poika saa toivoa yhteistä tekemistä. Kun lapsi kokee osallistuvansa päätöksentekoon, on hänen usein helpompi sitoutua seurauksiin.
Kerrot itse toimineesi kaikin mahdollisin tavoin raivareiden aikana. Kerrot myös, että koet ettei sinun mielipiteelläsi ole painoarvoa, etkä halua astua lapsen vanhempien varpaille. Jos mielipiteelläsi ei ole painoarvoa miehellesi, miten sillä voisi olla painoarvoa pojalle? Minulle jää epäselväksi, mikä on lapsen isän osuus pojan ollessa luonanne tai raivarin aikana? Koska poika tavallaan kilpailee kanssasi isänsä huomioista ja ajasta, olisi miehesi otettava suurempi vastuu sekä lapsen kanssa yhteisen ajan viettämisestä, että lapsen ohjaamisesta tunteiden ilmaisussa.
Sinun jaksamisesi on koetuksella. On tärkeää, että sovit miehesi kanssa, miten teidän kotonanne toimitaan, millaiseen käyttäytymiseen puututaan ja kuka siihen puuttuu ensisijaisesti. Kodinhoidolliset tehtävät on hoidettava, mutta voisitte sopia, miten jaatte tehtävät niinä päivinä, jolloin poika on luonanne. Jotta lapsi saisi tarvitsemaansa, jakamatonta huomiota isältään, on tärkeää, että miehesi keskittyy poikaan – toki he voivat kahdestaan hoitaa silloin myös kotihommia, laittaa ruokaa tai vaikka siivota.