Olen ollut kumppanini kanssa parisuhteessa kohta 4...
Olen ollut kumppanini kanssa parisuhteessa kohta 4 vuotta. Olemme uusperhe, jossa puolisollani aikaisemmasta liitosta 3 lasta, minulla ei yhtään. Yhteisiä ei ole, vaikka haaveet niistäkin vielä jossain ehkä on olemassa. Kaiken kaikkiaan kuluneet 4 vuotta on olleet erittäin rankat johtuen erittäin hankalasta erosta puolisoni kohdalla ja tähän liittyneestä lasten äidin huomtokiusaamisesta ja kontrollista ja kaikesta muusta ”normaalista” mitä uusperheen muodostumiseen ja hankalan eroon voikaan liittyä. Puolisoni ja lasten äidin entiseen suhteeseen liittynyt myös paljon henkistä, joskus jopa fyysistä väkivaltaa (mies ’lytätty’ täysin myös lasten nähden), ja tälläkin tietysti oma vaikutuksensa ihan tähän kaikkeen. Mutta, itse ongelmaan. Oma kunnioituksen, arvostuksen ja luottamuksen puute kumppaniani kohtaan. Tuntuu hirveältä sanoa se ääneen kaiken tämän historian taustoittamana.
Olen kuitenkin 4 vuotta taistellut ja rakentanut puolisoni kanssa hänen rajoja hänen entiseen puolisoon, tilanteissa, joita en voinut edes kuvitella olevan. Tarkoitan tällä siis sitä, että en olisi koskaan voinut kuvitella, miten joku antaa näin rajusti toisen astua omia rajojaan eikä edes näe että siinä olisi välttämättä mitään poikkeavaa. Tiedän, että heidän historiansa tehnyt tämän, mutta se kaikki on syönyt itsestä ja omasta luottamuksesta ja arvostuksesta toista kohtaan niin paljon. Ja samat asiat koskee myös hänen suhdetta omiin lapsiin. Kun lapset ovat isällään, määrää lapset tahdin ja sävelen kaikessa, ja isä seuraa perästä. Jos joskus isä laittaa edes hieman vastaan ja toteaa esim ”leikit pitää siivota olohuoneesta pois” tulee lähes aina sellaiset raivarit, että lopulta isä korjaa leikit jotta pääsee kaikki helpolla. Tämä vain yksi pieni esimerkki, koskien lähinnä arjen dynamiikkaa.
Minä en vaan voi enää sietää arkea ja elämää kun lapset täällä. Näkemyksemme kasvatuksesta ovat keskustelun tasolla yhdenmukaiset, mutta käytännössä kaikki on vaan kaikkea muuta. Puolisoni ei itse tätä edes ymmärrä tai ainakaan näe.. arki jatkuu aina samalla tahdilla ja sävelillä kun lapset tulee, tahtipuikot heidän käsissään.
En tiedä mikä aiheeni perimmäinen kysymys edes on, ehkä se, että onko minun mahdollista oppia arvostamaan ja kunnioittamaan puolisoani näissä tilanteissa? Tiedän, että minä en voi häntä muuttaa. Arvostan, kunnioitan ja rakastan häntä enemmän kuin mitään asioissa mitkä kaiken tämän ulkopuolella; työelämä, seksi, kumppanuus jne. Mutta kun kuvioon (keskusteluun tai arkeen) tulee entinen puoliso tai lapset, kaikki se rakkauden ja arvostuksen tunne kaikkoaa tiehensä. Se tuntuu ihan hullulta ja kamalalta. Tunnen turhautumista, ärtymystä, vihaa. Koen vain että ”miten hän voi olla ja ajatella ja toimia noin, se järkevä ihminen jonka tunnen ja johon rakastuin, mihin se häviää kun ”käsittelyssä” on entinen puoliso tai lapset? Miksi hän antaa toisten kohdella itseään, ja samalla meitä, näin? Miksi hän antaa lastensa puhua itselleen ja itsestään noin? Missä tämän ihmisen rajat ja järki on?” Ja tulen hulluksi. Samalla rakastan häntä enemmän kuin mitään, enkä voisi kuvitella huomista päivää ilman häntä.
Asiantuntija vastaa
Hei,
Ihanaa kuulla, miten moni asia suhteessanne on kunnossa. Kerrot, miten sinulle tekee pahaa katsoa, miten puolisosi rajojen yli astuvat ilmeisesti niin hänen lapsensa kuin entinen puolisonsakin. Mietin, missä puolisosi mielestä hänen rajansa menevät ja toisaalta, millaisia rajoja kukin haluaa lapsiinsa pitää. Tietynlainen vanhemmuus, jota kuvaat, johtuu sekin jostakin. Onko puolisosi ehkä vaikea sietää sitä, että lapset suuttuvat hänelle tai käsitellä lasten vaikeita tunteita ylipäätään? Ja jos näin on, voiko se vielä liittyä ikävään tai esimerkiksi syyllisyyteen eroon liittyen ja siihen, että hänellä on eron myötä paljon vähemmän aikaa lastensa kanssa. Voiko puolisosi mahdollisesti eroon liittyvä syyllisyys johtaa siihen, että hän yrittää sitten hyvittää ajoittaista poissaoloa lapsilleen sallimalla heille kaiken? Tunne on ymmärrettävä, mutta kasvatus ei silloin ole johdonmukaista lapsia kohtaan. Sen perusteella, mitä kirjoitat, pohdin myös sitä, että vaikuttaa siltä, että puolisosi ehkä haluaa miellyttää sinua, kun keskustelette kasvatuksesta. Ja omassa mielessäni kova halu miellyttää toista kytkeytyy pelkoon toisen menettämisestä. Teillä on kyllä melkoinen ero arjen suhteen niillä viikoilla, kun lapset eivät ole teidän luonanne. Olisikohan mahdollista sopia jostain kahdenkeskisestä ajasta silloinkin, kun puolisosi lapset ovat luonanne?
Puolisosi entisen suhteen dynamiikka vaikuttaa edelleen elämäänne, mikä on varmastikin rankkaa. Mietin, voiko siihen mahdollisesti liittyvä pelon ilmapiiri vaikuttaa edelleen ja näkyä esimerkiksi niin, ettei puolisosi uskalla puolustaa itseään.
Haluaisin antaa sinulle kirjavinkin uusperheen parisuhteeseen liittyen: Parisuhde: uusperheen ydin. Kirjailijat ovat nimeltään Vuokko Malinen ja Pekka Larkela. Uusperheessä on myös havaittavissa erilaisia vaiheita. Näitä vaiheita ryhmitellään eri tavoin, mutta tilanteenne kuulostaa siltä, että haette vielä roolejanne ja sitä, mikä on teille vanhempina mahdollista ja mikä ei. Toisaalta yritätte käydä keskustelua siitä, mikä on kummallekin kasvatuksessa tärkeää. Aina teot ja toiveet siitä, miten itse kasvattajana käyttäytyy eivät kuitenkaan vastaa toisiaan. Täältä löytyy lisätietoa uusperheen vaiheista: Uusperheen haasteet ja kehitysvaiheet – Uusperhe.fi Tietyllä tapaa olen tunnistavinani uusperheen yrittämisvaiheen elementtejä siitä, mitä kerrot. Näitä ovat mm. se, että uusi kumppani tulee torjutuksi kasvatusasioissa. Ymmärtääkseni kohdallanne näin tapahtuu käytännössä, muttei puheen tasolla.
Voitteko te pariskuntana osoittaa toisillenne tavallista hellyyttä sanoin, hymyin, halauksin silloinkin, kun lapset ovat teillä? Toki lapsia huomioidaan heidän ollessaan isän ja äitipuolen luona, mutta kuten Pekka Larkela, entinen Suomen Uusperheellisten liiton puheenjohtaja, on kuvannut: uusperhe on kuin juna. Puolisot ovat sen veturi, jonka tahdissa juna kulkee. Lapset nousevat asemalta kyytiin ja jäävät taas aikanaan pois, mutta juna kulkee aikuisten kuljettamana ja lasten olo on turvallinen, kun heidän ei tarvitse kannatella aikuisten tunteita.
Pohdin myös, miten tunteisiisi vaikuttaa se, ettei teillä ole yhteisiä lapsia. Mahtaako se lisätä kohdallasi ulkopuolisuuden tunnetta? Voisi kuvitella, että on erityisen vaikeaa asettua äitipuolen asemaan ilman omaa kokemusta vanhemmuudesta. Aikuisten on hyvä tutkia omia tunteitaan niin yhdessä kuin yksilöinäkin. Kun tunteista ja tarpeista puhutaan, keskinäinen ymmärrys lisääntyy. Kun äitipuoli tulee suhteessa kuulluksi, hänen on helpompi suhtautua puolison lapsiin ystävällisesti. Mietin myös, onko sinulla mitään kosketusta kumppanisi lasten äitiin? Joskus se voisi auttaa suoristamaan mutkia – joskus taas molemminpuoliset pettymyksen ja vihan tunteet tekevä sen mahdottomaksi.
Toisen lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta heitä pitää kohdella ystävällisesti ja asiallisesti.