Riitely omien vanhempieni kanssa
Tarvitsen apua, kuinka asettaa rajoja omille vanhemmilleni näin aikuisena. Puolisoni sanoin, vanhempani suhtautuvat minuun edelleen kuin lapseen, jota heidän täytyy kasvattaa ja jolle he voivat aina kertoa kuinka asiat ovat, koska kyllä vanhemmat tietää. Ja olen siis jo yli 30v.
Viimeisin riitamme alkoi siitä, kun minulla nousi kyyneleet silmiin, vaikka kuinka yritin, isäpuoleni pahoitettua mieleni. Yritin pidättää itkua, sillä pelkäsin tulevan riita. Äitini reaktio itkuuni on minulle ongelma. Aina jos alan itkeä, koska koen hänen tai isäpuoleni loukanneen minua, hän huutaa nämä samat sanat: “Älä itke, sulla ei ole mitään syytä itkeä!” Tästä tilanne eskaloitui riidaksi.
Koen, että kukaan ei voi toiselle sanoa, saati huutaa noin. Ja näin siis käy aina. Olen kuitenkin heille sanonut useasti, ettei tämä ole ok. Eli olen kertonut, että tässä menee rajani. Tuntuu, että minulla ei ole oikeutta kuin hyviin tunteisiin heidän kanssaan, sillä meillä on hyvät välit ja mukavaa niin kauan kunnes joudun sanomaan heidän johonkin pyyntöön ”ei” tai alan itkemään. Esim. Jos joudun töiden takia vastaamaan heille, etten pääse toiselta puolen Suomea tällä kertaa hoitamaan isoisääni heidän lähtiessä reissuun, tulee riita ja syyllistämistä.
Tunnistan äitini reagoineen itkuuni huutamalla, koska hän myös pelkää riitaa. Perhetraumoja vuosien takaa. Ymmärrän tämän ja siksi voinkin antaa käytöksen anteeksi, mutta myös minulla on samasta syystä tarve saada vihdoin tulla kuulluksi myös negatiivisista tunteistani. Tuolloin pikkutyttönä ja teininä pyrin olemaan mahdollisimman harmiton lapsi tietoisesti.
Sovimme viimeisimmän riidan ja halasimme, mutta parin päivän päästä isäpuoleni ilmoitti huutaen yllättäen: Että tunti aikaa lähteä! (Olimme mökillä) Tämä ei sinänsä ollut täysi yllätys minulle, sillä äitini on uhannut muun muassa soittaa poliisit. Tällöin hän suuttui minulle, kun en pyytämättä ollut tajunnut tulla toisesta kaupungista imuroimaan heidän taloaan, kun hänellä oli jalkakipsissä. Kun oli haukkunut tästä minut, lähdin imuroimaan; en puhunut hänelle mitään, päätin vain imuroida. Tämä ei ollut ok, vaan äitini alkoi huutamaan minulle, kun en ole iloinen siivotessani! Sitten hermostuin ja huusin takaisin. Johon reaktio soitan poliisit, jos et lakkaa huutamasta.
Ahdistavaa on tuo, että kun tulee riita/erimielisyyttä niin ei voi tietää milloin uhataan heittää ulos tai soittaa poliisit tms. Itse en ole väkivaltainen ja koska perheessä on ollut väkivaltaa, kun olin lapsi, loukkaa minua myös se, että minuun suhtaudutaan kuin vaaralliseen! Myönnän itse huutavani riitatilanteissa, ja tunnistan tämän tapahtuvan erityisesti, kun huomaan, ettei minua kuunnella.
Perheessäni on aina huudettu riidellessä, joten mielestäni ei voi olettaa, että minä olisin niin paljon parempi ihminen, etten huutaisi. Varsinkin jos minulle huudetaan ensin/myös. Usein riitatilanteissa isäpuoleni väittääkin, että vain minä huudan, vaikka äitini on huutanut tunnin naama punaisena. Tämä ei tunnu reilulta.
Viimeisimmässä riidassa isäpuoleni myös käskemällä hiljensi minut ja näytti sen jälkeen äidilleni kädellä, että ”nyt on sun vuoro, antaa tulla”. Isäpuoleni ei siis pyri edes rauhoittamaan tilannetta. Viimeisimmässä riidassa isäpuoleni sanoi minua hulluksi, ”katso nyt itseäsi”, ja kuinka kaikki on samaa mieltä siitä, millainen olen. Väitti keskustelleen mm. isäni kanssa (meillä hyvät välit), ja hänen olleen niin samaa mieltä minusta kanssaan.
Totuus kysyttäessä: eivät ole puhuneet vuosiin ja isäni ei halua puhua meidän asioistamme heille, saati sanoisi minua hulluksi. Isäpuoleni on aina ollut kateellinen isäni ja minun väleistä, vaikka minulla on ollut ihan hyvä suhde häneenkin, isäpuoleni. Lisäksi isäpuoleni kyseenalaisti, että kohtelisin aviomiestäni huonosti ja hän etenkin kärsisi minun huonosta käytöksestäni. Meillä on onnellinen liitto, koska asiat puhutaan.
Loukkaannuin erityisesti tästä isäpuoleni toiminnasta, jonka koen henkisenä väkivaltana. Nyt nämä hänen sanansa kaikuvat päässäni, vaikka keskusteltuani ihmisten kanssa näin ei ole ja tiedän väitteet muutenkin järjellä ajateltuna vääriksi. Sillä olen mm. hyväksynyt hänet, vaikka hän tuli isäni ja äitini avioliittoon kolmantena (en ole tästä katkera, kaikki onnellisempia näin). Muistanut häntä joka isänpäivä. Häissämme järjestin niin, että vanhempien tanssin aikaan tanssiin myös hänen kanssaan isäni ja appiukkoni lisäksi. Vain muutama esimerkki mainitakseni.
Koen riitatilanteissa vanhempieni kanssa, että he hyökkäävät yhdessä minua vastaan ja jään yksin. Riidoissamme on siis aina tasan yksi puoli, eli se missä äitini on isäpuoleni komppaamana oikeassa. He eivät ole minua loukanneet ja minun tulee pyytää anteeksi. Minulle olisikin ihan ok pyytää anteeksi, jos minultakin pyydettäisiin edes joskus myös joitain asioita anteeksi.
Äitini myös julkaisee Facebookissaan meidän riidoista. En ole alentunut näihin vastaamaan, jottei tämä provosoisi häntä kommentoimaan asiaa entistä enemmän. Mutta aikanaan nettikiusattuna tämä tuntuu todella ahdistavalta.
En ole koskaan sanonut äitiäni huonoksi äidiksi, sillä en näin koe. Tiedän hänen tehneen parhaansa vaikeassakin elämäntilanteessa, mutta virheitä on hänkin tehnyt ja tekee, mikä on inhimillistä. Koen erittäin vääräksi ja henkisesti raskaaksi, että aina riitatilanteissa, tai kun olen joutunut sanomaan johonkin ei, minua syyllistetään ja sanotaan huonoksi tyttäreksi. Tämä osuu syvälle.
Kuinka oppia asettamaan rajoja, mutta hiljentää takaraivosta itsesyytökset? Mietittyäni asioita ymmärrän asioiden syyseuraus suhteita, mutta järjen ääni ei auta hiljentämään takaraivossani jyskyttävää syyllisyyttä ja sitä tunnetta, että olen aivan paska tytär ja ihminen. Ps. Olen pyytänyt äitiäni kanssani terapiaan, ei lähde.
Asiantuntija vastaa
Hei,
avaat kysymyksessäsi laajasti ja monipuolisesti sinun ja vanhempiesi välistä, haastavaa tilannetta. Koitin kysymyksestäsi poimia joitain seikkoja, joiden pohjalta kokoan vastaustani sinulle. Siltä varalta, että olen tulkinnut joitain viestisi sisältöjä toisin kuin olet tarkoittanut, kirjoitan vastaustani paikoitellen yleisemmällä tasolla.
Mainitset vuosien takaiset perhetraumat, jotka vaikuttavat äitiisi ja välillisesti myös sinuun. Lapsuudenperheessäsi on ollut väkivaltaa. Et kuitenkaan tarkemmin kerro, kehen väkivalta on kohdistunut, minkä tyyppisestä väkivallasta on kyse tai kuka on väkivaltaa käyttänyt.
Kerrot, että äitisi pelkää riitoja, mistä päättelen, että väkivalta on mahdollisesti kohdistunut äitiisi. Sinä puolestasi olet lapsuudessasi pyrkinyt sanojesi mukaan olemaan ”mahdollisimman harmiton lapsi tietoisesti”, mikä taasen on tavallista lapselle, jonka perheessä on impulsiivista ja ennakoimatonta käyttäytymistä tai vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelmia. Perheessä koettu väkivalta saa lapset usein tavoittelemaan häiriötöntä tunnelmaa, jotta mikään ainakaan lapsen toiminnassa ei provosoisi väkivaltaa tai sen uhkaa. Kasvettuasi aikuiseksi sinulle on muodostunut sisäinen tarve omien tunnekokemusten ilmaisemiseen riippumatta äidistäsi. Tavallaan se kiltin ja harmittoman lapsen rooli kuitenkin tuntuu edelleen elävän sinussa ja vaikuttavan äitisuhteeseesi.
Mainitset äitisi toimivan toisinaan impulsiivisesti ja toisaalta turvautuvan isäpuoleesi riitatilanteissa. Perheessänne myös riitely on aina ollut kovaäänistä. Oletan, että sinulla ja äidilläsi on jaettuun traumakokemukseen liittyen muotoutunut keskinäinen riippuvuus ja tunnesuhde, jonka dynamiikkaan on vaikea vaikuttaa, sillä yhtälön valtasuhteet ovat sinua vastaan isäpuolesi asettuessa äitisi toimintaa tukemaan.
Kaikesta tästä voisi päätellä, että väkivallan aiheuttamaa traumaa ei perheessänne ole ainakaan riittävissä määrin käsitelty. Äitisi tapa reagoida vaatimusten kautta, itkun kieltäminen ja uhkailu kertovat siitä, että hänellä ei ole toimivia keinoja kohdata haastavaksi kokemiaan tilanteita ja tunteita. Hallintaan pyrkiminen ja tunteiden näyttämisen kieltäminen on todennäköisesti koetun väkivallan tai muun trauman vaikutusta. Mahdollisesti tunteiden kätkeminen on ollut hänelle yksi selviytymiskeinoista.
Kerrot, että vietätte perheenä aikaa yhdessä. Tapaat vanhempiasi, kerrot, että teillä on hyvät välit ja mukavaakin yhdessä. Käytte mökillä yhdessä ja jaatte jossain määrin myös vastuuta isoisästäsi. Sinun olisi tärkeää päättää, kuinka paljon ja millaista yhdessäoloa sinä toivot ja mitä et halua. Mieti myös omia tunteitasi. Miltä sinusta tuntuu silloin, kun teillä on mukavaa yhdessä? Oletko rentoutunut tai jännitätkö? Entä silloin, kun teillä on riitaa, tunnetko pelkoa tai ahdistusta? Myös hyviä tunteita kannattaa sanottaa mahdollisuuksien mukaan. Hyvä huomaaminen toimii myös vastapainona vaikeille ja haastaville tilanteille.
Kerrot puhuneesi äidillesi ja isäpuolellesi omista tunteistasi ja kertoneesi, missä rajasi menevät ja siitä huolimatta sinun tunteesi ja toiveesi ohitetaan. Kaikkiin ihmissuhteisiin tulisi kuulua oikeus olla eri mieltä ilman, että tarvitsee pelätä uhkailua tai hylkäämistä, väkivallasta puhumattakaan. Voisitko ehdottaa keskustelua riitelyn – tai erimielisyyksien käsittelyn, säännöistä?
”Riitelyn säännöt” ovat ikään kuin pelisäännöt, joista sovitaan yhdessä ja joita jokainen sitoutuu noudattamaan. Yksinkertaisimmillaan kannattaa sopia siitä, että mielenkuohussakaan ei toista osapuolta nimitellä halventavilla tai loukkaavilla sanoilla, ei uhata hylkäämisellä, eikä syyllistetä. Asiat riitelevät, eivät ihmiset. Löydät netistä lukuisia ohjeita ja neuvoja rakentavasta riitelystä. Muista kuitenkin, että viime kädessä päätös on sinun. Jos äitisi ja isäpuolesi eivät sitoudu yhdessä sovittaviin riitelysääntöihin, on sinulla oikeus olla alistumatta huonoon kohteluun heidän taholtaan.
Oletko koskaan harkinnut sanojesi lisäksi jonkinlaisia seurauksia, mikäli vanhempiesi käytös sinua kohtaa ei muutu? Silläkin uhalla, että asia johtaa sinun syyllistämiseesi, päätä, että poistut paikalta välittömästi, jos huuto ja syyttely alkaa. Poistu siinäkin tapauksessa, että jokin asia (imurointi tms.) jää kesken tai hoitamatta. Tai voisitko ajatella kertovasi vanhemmillesi etukäteen, että seuraavan riidan jälkeen et tule olemaan heihin yhteydessä tiettyyn aikaan? Pyri säilyttämään ja ylläpitämään suhdetta äitiisi ja isäpuoleesi omilla ehdoillasi, kunnioittaen ennen kaikkea itseäsi ja omia tarpeitasi.
Sinun on tärkeää pitää kiinni omista rajoistasi, oikeuksistasi sekä yksityisyyden suojasta. Esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ei saa julkaista mitään sinua koskevaa ilman lupaasi. Kerro tämä selkeäsi äidillesi. Mikäli äitisi jatkaa julkaisujaan nimeten tai kuvaten sinut toisena osapuolena, saattaa hän syyllistyä kunnianloukkaukseen, jolloin voit kääntyä poliisin puoleen. Tai vaihtoehtoisesti voit tehdä sosiaalisen median alustan ylläpitoon ilmoituksen epäasiallisesta, sinuun henkilönä kohdistuvasta julkaisusta ja vaatia sitä poistettavaksi.
Sinun on tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestasi. Vaikuttaa siltä, että koet jonkinlaista velvoittavaa vastuuta suhteessa äitiisi. Halusin kannustaa sinua irrottautumaan tästä vastuusta. Sinulla on oma elämäsi elettävänä, oma parisuhteesi, oma mielenterveytesi ja hyvinvointisi vaalittavana. Lapsuudessa syntyneestä haitallisesta riippuvuussuhteesta on usein vaikea irrottautua, varsinkin jos kantaa jonkinlaista syyllisyyden taakkaa. Anna puolisosi auttaa sinua, jos sinun on vaikea asettaa äidillesi rajoja. Äitisuhteen ja vanhojen traumojen käsittelyssä hyötyisit terapiasta.
Vaikka äitisi ei kanssasi suostu yhdessä terapiaan, sinun kannattaa hakeutua omaan terapiaprosessiin. Psykoterapiaan voi hyvin hakeutua kuvaamasi kaltaisessa elämäntilanteessa. Mitä todennäköisimmin tulet saamaan KELAn tukemaa psykoterapiaa, mikäli sellaista haet. Hakuprosessi alkaa käynnillä työterveydessä tai terveyskeskuksessa.
Naistenkartanon artikkeli käsittelee haastavaa äiti-tytär suhdetta aikuisiässä.
Tutustu myös artikkeliin rakentavasta riitelystä hyvakysymys.fi sivustollamme.